Järjestimme loppukesästä ensimmäisen serkkutapaamisen äitini puolelta. Halusimme nähdä muulloinkin kuin lippu puolitangossa hautajaisissa. Valitettavasti liput nousivat puolitankoon nytkin, kohtasimme nimittäin Turussa.
Juuri siksi oli aika nähdä, halata ja iloita, että meillä on toisemme, parikymmentä serkusta, ja muistella juuriamme. Kahdeksan sisarusta syntyi Vaalan Veneheitossa, Oulujärven lähellä. Pientilan elanto oli niukkaa, joten he lähtivät maailmalle Turun seudulle leipää tienaamaan muutaman vuoden kansakoulua käytyään. Puolet heistä kuitenkin palasi takaisin, mutta vierailimme ahkerasti toisissamme. Kesällä toimme etelästä harvinaisia kasveja kuten sireenintaimia ja lupiineja. Syksyisin paketit kulkivat ristiin postissa: me saimme omenia ja he puolukoita ja hilloja. Kuinka monet ihanat vaatteetkin vanhin täti meille ompeli. Olimme tärkeitä toisillemme.
Mitä perimme kotoamme? Ahertamisen ja tunteiden hillinnän. Äitini oli piikana samassa kartanossa kuin vanhinkin. Isäntä oli kysellyt, olisiko pohjoisessa vielä lisää sisaruksia. ”Olette niin hyviä työihmisiä!” Se sama on tarttunut minuunkin. Puhun ”sisäisestä Aunestani”, joka ulottaa velvoittavan silmänsä myös vapaa-aikaani, ei vain työntekoon. Olen tänä kesänä poiminut vain 52 litraa mustikoita, pitäisi poimia 150 litraa, kuulen äidin äänen sisälläni. Ei se huono perintö ole ollut!
Entäpä tunteiden hillintä? Se kuvannee vanhempiamme lisäksi koko heidän sodan kokenutta sukupolveaan. Ville Kivimäen Finlandia-palkittu Murtuneet mielet –teos avasi mainiosti portin isänikin sielunelämään. Hän, kuten suurin osa suomalaisista miehistä, kantoi sodan kauhuja sisällään ja toi sieltä perinnön, joka siirtyi myös lapsille. Sen nimi on tunteiden sisällä pitäminen.
Isäni huolehti kyllä ahkerasti perheen elannosta, mutta ei hän tunteistaan puhunut.
Isäni huolehti kyllä ahkerasti perheen elannosta, mutta ei hän tunteistaan puhunut. Öiset painajaiset panivat hampaat hankaamaan toinen toistaan vasten ja huutamaan. Rintamalla hänen veljensä oli kuollut ja hyvä kaveri räjähtänyt palasiksi hänen käsivarsilleen. Näitä tarinoita kerrottiin vain silloin, kun keittiön pöydässä oli kahvikuppeja ja kossupullo piilossa sen jalan juuressa. Ja olihan se ainoa hetki, jolloin kaivettiin esiin tunteita – naurua, lasten koulumenestystä ja jopa pussattiin vaimoa, toki katseilta salaa makuuhuoneessa.
Vanhempamme rakensivat meille niukkuudessa ja hankalissa olosuhteissa ainutlaatuisen hyvinvointiyhteiskunnan. Nyt tuntuu siltä kuin se natisi liitoksissaan – yhteisöllisyyskin. Olemme menneet puhumisessa toiseen ääripäähän, tunteiden purkauksiin: loukkaamme toisiamme eritoten somessa. Siksi juuri nyt olisi aika elvyttää yhteisöllisyyttä kohtelemalla toisiamme arvostavasti ja harjoittamalla itsehillintää, itse kukin. Olen aina pitänyt vaikenemisen perintöä huonona. Enpä ikinä olisi uskonut, että joskus miettisin, olisiko sittenkin puhumatta paras?